LECTIO MUSICUM:

”Laula kunnes instrumenttisi ottaa vallan”

Talven raaka ja kohmettava koleus oli käynyt taloksi taiteilijan pienessä salongissa. Iltapäivän sinikuulas hämärä oli laskeutunut ja hitaasti lämpiävässä tulisijassa rätisivät ja paukahtelivat pihkaiset männynhalot. Lieskojen häilyvässä valossa piirtyivät salongin pöydällä täyteläisiksi puhjenneet ruusut, muratin tummien varsien kaaret sekä lasimaljakon juurella pienehkö, symmetriseen ja klassiseen briljantin muotoon hiottu kristallikimpale. Sen pyöreyden ja monitahoisuuden ihanteellisissa mittasuhteissa, hiottuihin pintoihin osuvan valon elävyyden ja tanssin takana piilivät menneinä aikoina eläneen matemaatikon laskelmat, jotka pohjautuivat valon taittumisen ja heijastuksen tieteellisiin periaatteisiin. Siten kristalli heijasti ja taittoi maksimaalisesti valoa, välkehtien tulta ja värejä kuin henkiin herännyt timantti.

Taiteilija oli istahtanut vasaroistaan jo kuluneen flyygelin äärelle, yrittäen yhä uudelleen loihtia ilmoille Chopinin masurkan monivivahteiset sävelhelminauhat. Huokaisten hän katsahti säveltäjän kipsipatsaaseen flyygelinsä päällä ja kevensi sydäntään:

”Hyvä Chopin, olet minulle rakas, mutta pelkään pahoin että on tapahtunut erehdys masurkkasi tempon suhteen. Sen musiikillista antia ja surumielistä kaihoa en millään ehdi ilmaista, liian nopeaksi kokemani ohjeistuksen mukaisesti. Tästä syystä en voi sitä noudattaa, olen pahoillani.”

Ja niin taiteilija jatkoi soittoaan, jossa sävellyksen aiheet – painotuksineen, sekvensseineen ja niiden hierarkkisine tasoineen – leijuivat hänen huomaamattaan suuntaa vailla kuin toimettomat saippuakuplat, luhistuen elottoman vaelluksensa päätepisteeseen koko ihmiselämän kuviteltavissa olevan traagisuuden painosta.

”Voisitteko riisua tuon käärinliinan masurkkani ympäriltä, kiitos,” kuului yhtäkkiä miehen ääni.

Taiteilijan säikähtäessä hyvästä syystä, soitto lakkasi kuin veitsellä leikaten. Kuulin… jotain käärinliinasta! taiteilija kauhisteli mielessään. Hän istui hievahtamatta terästäen kuuloaan, hyvin tietoisena olevansa aivan yksin salongissaan, jossa nyt vain tuli loimui hiljaa. Kaikenlaista oli taiteilijuus tuonut hänen eteensä, mutta äänten kuuleminen oli hänestäkin jo hälyttävää. Taiteilija jäi punnitsemaan tilannettaan. Lopulta hän päätti haastaa mielenterveytensä kysymällä suoraan:

”Anteeksi, mitä mahdatte tarkoittaa?”

”Vaikka itse olen kuollut, masurkkani sentään pitäisi saada elää,” vastasi jälleen sama miehen ääni, nyt miltei tuohtuneena.

Taiteilija peitti nyt korvansa käsillään, pudistellen päätään kuin karistaakseen harhansa. Olen siis tulossa hulluksi! hän päätteli kuohuvassa mielessään. Jokin hänessä nyrjähti entisestään ja hän heittäytyi uhmakkaan välinpitämättömäksi mielentilaansa kohtaan, ilmoittaen sille näennäisen pelottomasti: Annetaan sitten vain mennä, sillä aihe kiinnostaa minua mitä suurimmassa määrin. Ja siksi hän vastasi kuulemalleen ja kokemalleen Chopinin äänelle:

”Mutta sanotaan, että tämä masurkka olisi mahdollisesti ollut viimeinen sävellyksenne. Se on niin lumoava… ja te kuolitte… se on kaikki niin surullista.” Taiteilija alkoi itkeä kunnes ei enää tiennyt itkikö hän Chopinin kuoleman, hänen ihmeellisen sävellyksensä, oman mielentilansa, tulevan kuolemansa ja muidenkin kuolemien, kuolleen matemaatikon, kaikkien edesmenneiden ihmisten ja heidän ponnisteluiden ihmiskunnan eteen – vaiko taiteen ihmeellisyyden vuoksi. Mutta hän itki kunnes kaikki tuntui sulavan rakkaudeksi elämää ja eläviä kohtaan. Kun itku oli laantunut, kuului jälleen ääni:

”Minä kuolin taiteen hurmos ja tuli sydämessäni, sen äärimmäisen herkän ja syvälle käyvän värähtelyn säihkeessä, kuolemattoman kauneuden jano läpielettynä ja tyydytettynä huulillani. Hän, joka ei ole raivannut vaivalloista polkua luomisen lähteelle, sammuttanut vilpittömän taiteilijuutensa palavaa janoa – kokenut sen puhdistavan, henkeä ravitsevan sekä elähdyttävän vaikutuksen – ei voi ymmärtää sisäistä täyttymystä pulppuavaa, yksityistä onneani. Sieltä käsin taiteen ja elämän ulkokohtaisuudet karisevat kuin itsestään, omaan meluavaan rihkamalaariinsa. Onko elämäni ja kuolemani näin katsottuna niin traagista?”

”Ei, se on ihmeellistä, niin korkealle kiivettyä… ja kaunista,” vastasi taiteilija itkuisella äänellä.

”Ja nyt, siis musiikkini.”

”Kyllä,” taiteilija ryhdistäytyi ja pyyhki kyyneleensä. ”Olen valmis.” Ja ääni jatkoi:

”Masurkkani… joskus taiteellinen oivallus putoaa kypsänä suoraan nuottipaperille, kuin suojaavasta kuorestaan irronnut kultajyvänen, jääden edelläkäyvässä avomielisyydessään odottamaan tekijänsä vakuuttumista ja hyväksyntää. Sillä, halusi hän tai ei, herkkätuntoinen taiteilija joutuu usein kulkemaan aikaansa edellä; sävellykseni voisi heijastaa kokemani ihmisyyden eri ääripäiden keskinäistä ja väkevää vetovoimaa – musiikin yhä laajenevin keinoin. Siten masurkka ja sen tulkinta voisi ehkä sittenkin toimia, symmetriseksi muodossaan ja monitahoiseksi sävyissään hiottuna.”

”Ymmärrän, sen soittaminen todellakin tuntuu kuin pitäisi ihmisyytemme mitä moninaisimpia värejä säteilevää briljanttia katoavan hetken käsissään!” taiteilija puuskahti ihastuksissaan.  

”Lumouksen jännite ei siten saa katketa; tanssi on tanssi, ja masurkalla on oma pulssinsa säilyäkseen hengissä. Hengissä säilyminen on sen ensisijainen tavoite, kuten myös koossa pysyminen.”

Taiteilija soitti masurkan uudelleen, nyt tanssillisessa, vakaassa tempossa ja tunsi musiikissa olevien peruselementtien pitävän enemmän yhtä, mutta…  Ja silloin ääni jatkoikin:

”Kun kysymyksessä on elollisuus ja ihmisyys, musiikkiin liittyvät saumattomasti myös värit. Värini ovat ihmisyyden värejä, siksi harvemmin täysin puhtaita, vaan monen spektristämme löytyvien tuntojen päällekkäisiä, läpikuultaviakin kerrostumia. Vaikka masurkka värisee kaipuun ja murheellisuuden tummia sävyjä, se myös liikehtii kohti valoa ja toista ääripäätä, sillä niitä ei voi koskaan leikata irti toisistaan! Siksi tummanhämyisen mollin ja kirkastuvan, toivoa herättävän duurin osittainen yhteensulautuminen, kitkerän kromaattisuuden häilyminen niiden välillä pyrkien tasapainotilaan; tämä fysiikka elää meissä kaikissa. Ja siksi mikä tärkeintä: pulssin ja tuntojen, tunnelmien välillä on aina johdonmukainen, toisiaan ruokkiva vuorovaikutuksensa – kuten itse elämä sinussa, sydämessäsi, mielessäsi, eleissäsi ja ilmaisussasi…” Chopinin ääni vaikeni, ja taiteilija rukoili mielessään sen jatkuvan, sillä hän oli kuin huumaantunut sen vaikutuksesta.

”Kuvittele heilurin säännöllistä ja edestakaista, siis värähtelyä synnyttävää liikettä,” kuului onneksi vielä tuo taiteilijaa virvoittava ja elvyttävä ääni, joka jatkoi:

”Tuo liike syntyy heiluriin vaikuttavista voimista ja impulsseista, saaden sen värähtämään ääriasemastaan toiseen ja takaisin, tasapainoasemansa kautta. Sävellyksessä pulssin ja tempon tasapainoasema on masurkan tanssillisen eloisa lukema, jossa heiluriin vaikuttavat voimat ovat kumonneet toisensa. Mutta musiikkini pulssi on elämän sykettä johon voimat todella vaikuttavat, kuten sydämesikin sykkeeseen ja mielialaasi. Täydellinen tasapainotila on vain hetkittäistä, sillä elossa oleminen merkitsee altistumista impulsseille ja voimille, jotka pakottavat meidät hakeutumaan uuteen tasapainotilaan, uudelleen ja uudelleen. Siten masurkan tempo värähtelee ihmisyytemme voimasta, tasapainoasemansa molemmin puolin.” Chopinin ääni kuului hiljaa hyräilevän katkeransuloisia sävelkaariaan, jotka nyt heräsivät elämän aaltoina, kunnes hän vielä lisäsi:

”Myös jokaisen sävelenkin voi ajatella värähtelevän, luoden yhteyden ja elon impulssin seuraavalle, ja taas seuraavalle... aivan kuin veden aallot ja linnun siipien liike syntyvät värähdysliikkeistä. Molto legato yhdistettynä vahvaan musiikin suuntaan on tämän fyysinen ilmentymä – suuresti rakastamani. Tämä kaikki musiikin ja sävellyksen asettamia lainalaisuuksia seuraten. Haluaisin kuulla.

Taiteilija oli istunut kuin naulittuna paikoillaan, peläten puhkaisevansa taian. Koottuaan hetken ajatuksiaan, hän aloitti, eläytyen nyt musiikkiin aivan uudella tasolla, samalla kuin yhä syvemmälle sen virtaan ja aaltoihin tempaava ääni säesti ja tuki hänen soittoaan:

”Elä intervallit ja melodiankaaret, tunne neljäsosien impulssit ja eteenpäinvievät sysäykset, myös ylös kiipeämisen kitka ja alas kulkemisen purkaus ja vapautus! Taiteilija elää ja hengittää musiikissa, älä unohda sitä…

Laula, laula! Laulaminen ja sen seuraaminen pudottaa pois kaikki turhat temput! Laula kunnes instrumenttisi ottaa vallan…”

Ja taiteilija lauloi kunnes hän tunsi Chopinin lumoavan maailman sekä sävellykseen vangitun, taiteilijuuden tulta säihkyvän timantin, maksimaalisen valon ja inhimillisten värien tanssin, joka heijastui ja taittui sen hiotuista tahoista. Pakahtumaisillaan hän riemuitsi:

”Minä elin ja tunsin, pääsin ulos kahleista, eikö niin!?” Mutta ääni oli kaikonnut, ja maailma käynyt toiseksi.

Olen siis parantunut… mutta hylätty, ajatteli taiteilija, aistien tunteidensa ääripäissä sijaitsevien napojen keskinäisen vetovoiman.

-JF