AGE QUOD AGIS
Menneinä kauniina aikoina eli elämäänsä runoilija, joka ei ollut kirjoittanut yhtä ainuttakaan runoa. Sielultaan hän oli kuitenkin todellinen taiteilija, jonka suurin haave oli saada maistella sanoja kuin metsämansikoita, pujotella niitä heinänkorteen ja ihailla niiden mehevyyttä. Runoilija oli jo pitkään koettanut luoda ensimmäistä poeemiaan. Mutta aina kun jotain oli syntymässä, hän alkoi tuntea itsensä kovin pelokkaaksi ja itsekkääksi. Ja niin runon siemen lensi aina tiehensä.
”Riemu ja itseys… onko se itsekkyyttä… siinä kysymys, vailla itsekkyyttä… riemukkaasti itsekäs vailla kysymyksiä…” hän maisteli hiljaa sanoja eräänä hämärtyvänä iltana uuninsa tammipuuhiilloksen äärellä. Pohtija tunsi levottomuuden hiipivän, kätensä vapisevan. ”Ei, tämä on niin vaikeaa. Minun pitäisi kyllä jo kiillottaa kuparipannut, jotka olen perinyt sedältäni. Hän kiillotteli rakastamiaan pannuja joka ilta. Se oli hänelle kunnian asia.” Runoilija asetti huokaisten ja sydän levottomana kynänsä syrjään.
Keväisenä aamuna hän astui ulos mökistään ja jäi kastelemaan puutarhansa kasveja. Mutta enää hän ei pystynyt iloitsemaan tuoksuorvokeista, tulppaaneista, esikoista tai lemmikeistä, jotka levittivät jo kauas harsomaisen herkkää sineään. ”Älä unohda minua…” mutisi runoilija alakuloisena ja katsoi varovaisesti soikeaan puutarhapeiliin. Askel painaen suuntasi hän takaisin sisälle, pysähtyen äkkiä syviin mietteisiin. Kului pitkä tovi ennenkuin runoilija heräsi eloon. Mutta sitten hän pakkasi eväänsä, kuparipannunsa, tallilyhtynsä, viittansa – ja lähti taakseen katsomatta etsimään kadonneita runojaan.
Puutarhan ensimmäiset kukkijat vaihtuivat pioneihin, ritarinkannuksiin ja ruusuihin, sitten myöhäisiin syyskukkijoihin ja yksittäisiin pakkasen huurruttamiin nuppuihin. Viimein taivaalta alkoi harvakseltaan leijua tähdenmuotoisia lumikiteitä.
Kaukana lumisateessa asteli vaeltaja etsien yhä taiteilijuuttaan. Yhtäkään runoa ei ollut syntynyt, mutta kuparipannu kiilteli moneen kertaan hangattuna. Aamujen sarastaessa oli hän keittänyt kahvia ja miettinyt kuumeisesti poeemin alkua, siirtyäkseen miltei huomaamattomasti kiillottamaan pannuaan, parsimaan sukkaansa tai pesemään viittaansa. ”Mitä minä oikein haluan!?” parkaisi runoilija nyt yläilmoille ja näki siellä tummat, tarkkailevat variksen silmät. Ikivanhat havupuut humisivat hiljaa. ”Vastatkaa joku minulle!”
”Krääh!” rääkäisi yhtäkkiä varis ja lensi pois.
Ajoissa ennen iltapäivää hän kiipesi korkeahkolle kalliolle. Eteen avautui ohuen jään peittämä kuurankukkainen metsälampi, jonka äärellä kuiskivat kellastuneet ja talvehtivat rantakaislat kaihoisasti. Pakkasen huurruttamia puita kasvoi soiden ja kosteikkojen ympärillä luoden taianomaisen talvista tunnelmaa. ”Kunpa maiseman kauneus herättäisi uinuvan luovuuteni”, toivoi runoilija mielessään.
Emäkalliosta haljenneet ja irronneet lohkareet olivat muodostaneet astuttavia portaita ja louhikkoja, syvennyksiä ja luolia. Runoilija löysi kodikkaan ja kuivan sopen, jonka suuaukolle vanha kitukasvuinen mänty levitti kiemuraisia oksiaan suojaksi. Sinne hän pystytti talvimajan, ripusti tallilyhdyn männyn oksalle ja asettui lepäämään.
Kun sinertävä alkuhämärä alkoi värjätä maisemaa, roikkui tulella uskollinen pannu johon runoilija mursi tummia palasia hyppysellisellä kanelia, manteleita ja erikoisen tulista maustetta. Tuttu, hurmaavan mausteinen tuoksu siirsi hänen ajatuksiaan kauas menneisyyteen ja setään, joka oli hänet pelastanut ja tarjonnut samaista taikajuomaa murheeseen. ”Olet joutunut kohtuuttomasti pelkäämään. Nyt se on vihdoin ohi ja sinulla on joku joka välittää sinusta.” Ääni kaikkosi ja runoilija kätki kyyneltyvät silmänsä.
Herättyään seuraavana aamuna mieli edelleen haikeana, putosi painava ajatusten sarja hänen tietoisuuteensa. ”Minua pelottaa olla täällä yksin keskellä metsää tyhjän runokirjani kanssa. Helpompaa ja järjellisempää olisi vain palata takaisin kotiin ja hoitaa selkeitä velvollisuuksia.” Hetken päästä hän jatkoi omaa dialogiaan. ”Mutta minähän olen se, jonka suurin haave oli kirjoittaa runoja. Ota nyt sitten tästä selvää!” huoahti hän tuskastuneena jo tutuksi käyneelle varikselle, joka lensi säikähtäen kiveltään. Runoilija alkoi hermostuneesti kiillottaa pannua. Hän pesi toisen talviviitoista, lakaisi majan lattian kolmeen kertaan, keräsi nuotiopuita ja laittoi ruokaa. Sitten hän asetti puukulhollisen auringonkukansiemeniä linnuille, jotka lensivät saman tien parvessa siemenkulhon äärelle. Lopulta runoilija palasi uudelleen poeemin äärelle:
Mitä kertoo runoilijalle,
kuparin kiilto tuo?….
”Ei tule mitään!” Hän oli ennustettavasti tarttumassa pannuun, mutta alkoikin empimään. ”Mitä minulle tapahtuu jos en nyt kiillotakaan pannua?”
Pimeys alkoi laskeutua maiseman ylle, taivaiden kaleidoskooppi kääntyi ja äkkiä kaikki vaikutti kovin pelottavalta. ”Olen aivan varma että näin tuon männyn takana jonkin huppupäisen hahmon”, hän ajatteli hätääntyneenä ja jäi tuijottamaan puun mustanpuhuvaa ja kyttyräselkäistä muotoa. Se levitti uhkaavia, ryhmyisiä käsivarsiaan häntä kohti. ”Tuolla takana! Kalma tuijottaa minua ammottavilla silmäkuopillaan ja hymyilee jäätävästi… alkaa lähestyä kelmeänä ja luisevana.” Samassa kuului rasahdus aivan läheltä. Runoilija sammutti kiireesti lyhdyn ja yritti tirkistellä pimeyteen sydän pakahduttavasti takoen. ”Huppupäinen hahmo on koko ajan seurannut minua ja on nyt hyvin lähellä.” Kalmalta haiseva kylmä henkäys kosketti runoilijan niskaa:
”Tunnetko… kuinka puhallan sydäntäsi sammuksiin…”
”Setä, ota minut syliin, en halua vielä kuolla!” yksinäisen pelokkaat ajatukset tempoilivat ja hän tutisi kauttaaltaan kauhunsa vallassa. Sedän viimeiset sanat kaikuivat unohtumattomina:
”Sinä kuoreesi kätkeytynyt poika, toivon että uskaltaisit vielä joskus tulla näkyväksi.”
”Kaikki mikä on sinulle tärkeää, kylmettyy ja kuolee…” Kalma hengitti jäätävästi.
”Näkyväksi… ennenkaikkea itsellesi”, rakas ääni häipyi kuiskaukseksi.
”Jos yrität nousta, puhallan sinut kumoon…”
Runoilija kyyristyi viltin alle pannu sylissään ja sulki tiukasti silmäluomensa, joiden alta alkoivat luopumisen raskaat kyyneleet tulvimaan.
”Miksi viivyttelin liian pitkään? Olisin niin halunnut kirjoittaa…” sopersi hän Kalman läsnäolosta jähmettyneenä.
Mutta yön tuntien edetessä, tämä rohkea vaeltaja hapuili sormiinsa kynän, aukaisi vapisevin käsin runokirjan ja vuodatti sisimpänsä lehdelle pienen kynttilänpätkän kajossa:
Halu ja Pelko
Täytyykö runoilijan
laskea menemään autuus?
Kun ei rakkaus kohdistu elävään,
vaan sanoihin vangitseviin.
Täytyykö runoilijan
laskea katseensa häpeillen?
Kun riemu pulppuaa,
ansiosta säkeiden.
Täytyykö runoilijan
kohdata kosto hirmuinen?
Antautuessaan valtaan sanojen,
suurimpien halujen.
Täytyykö pelko kuolon
kiusata uuvuksiin pienen poloisen?
Kun ei rohkene tuo runoilija onneton,
astua täydesti polulleen osoitetun.
Tuo itsekäs runoilija, joka uskaltaa,
joka kehtaa, seurata intohimoaan.
Syösköön hänet tuho ja turmio,
sairaus ja karmiva kuolema!
Näin pauhaa ammottava suu,
makaaberi, kammottava,
takana herkän taiteilijan, jonka
sanojen kauneus,
on lumonnut.
Tämän jälkeen saapui uni kietoen runoilijan lohduttavaan suojaansa.
Uuden aamun sarastaessa oli jokin toisin. Runoilija avasi varovasti silmänsä ja totesi ihmeissään:
”Minähän elän vielä…” Veri kohisi lämpimänä hänen suonissaan ja täytti hänet hurmoksella, väkevällä elämällä. Hän ahmi aisteillaan kauneutta, ääniä, tuoksuja. Ja niin alkoi syntyä jo aiemmin aloitettu runo:
Epäilys
Mitä kertoo runoilijalle,
kuparin kiilto tuo?
Sen hehku hurmaa,
hellän suojan suo.
Mut' miksi suru on
ja kaipuu säkeiden?
Mielen paatos, viimein,
lauluun puhkeaa.
Koittaa vapaus,
mut' taival turvaton.
Ahomansikan viehkeä punahohde,
miten vangita se ain,
tai runoilija aatoksensa,
onnistuuko lain?
”Hahaa!, sainpa kirjoitettua jo kaksi runoa, olen vielä elossa enkä ole edes kiillottanut pannua!” runoilja hypähteli onnellisena hihkuen ja nauraen. ”Kuinka onnellista onkaan poeemin kirjoittaminen! Mikä riemu onkaan itseydessä!”
”Vaivu tainnoksiin!” sivalsi yhtäkkiä aggressiivinen Kalma, joka käärmeen lailla oli luikerrellut onnensa löytäneen taiteilijan taakse. Runoilija kaatui lehtiöineen suoraan eteensä, jäi maahan makaamaan järkyttyneenä ja peloissaan. ”Sinä runoileva rääpäle, puhallan sinut kumoon ja liiskaan pikkusormeni alle. Etkö tunne minua? Minä sain sinut kärsimään puhumalla rakkaitasi sinua vastaan. Vähä vähältä, valhe valheelta, vuosi vuodelta. Olet jäänyt yksin ja minä olen voittanut!” kuului karmiva, pahansuopa nauru viitan takaa.
”Kuka sinä oikein olet?” änkytti runoilija vaivoin. Huppupäinen alkoi kasvaa valtaviin mittoihin levittäen luisevia käsivarsiaan synkän viittansa alla, kuin nielaistakseen uhrinsa elävältä. Runoilija tuijotti lähestyvää vihollistaan lamaantuneena ja puolustuskyvyttömänä. ”Et olekaan Kalma”, huohotti runoilija.
Tuskallisten muistojen haltiat aloittivat pyörryttävän tanssinsa ja heidän pitkät, liehuvat helmansa härnäsivät, liehakoivat ja houkuttelivat. ”Tule mukaamme”, he kiusoittelivat yhä uudestaan kunnes heidän äänensä kylmenivät säälimättömiksi, liehuvat helmat muuttuivat tikareiksi, jotka nokkivat kuin korppikotkat jokaista araksi paljastuvaa kohtaa.
”Jättäkää minut rauhaan, miksi haluatte tuhota minut?!” runoilija huusi päätään suojellen ja itkien sydäntäsärkevästi.
”Senkin tielläni oleva mitättömyys, parempi kuin lakkaisit saman tien olemasta”, sähisi nyt huppupäinen aivan läheltä. ”Katso minua… katso minun voimaani ja nerouttani.” Runoilijan ei tarvinnut avata silmiään tunnistaakseen äitipuolensa ja hänen lakeijansa piirteet. Surun raskas samettiviitta painoi hänet maahan.
Varis seurasi hiljaa. Päivä kului kohti loppuaan. Kuun hopeisen viileä kajo levisi metsään ja hävisi aamunkoittoon, palatakseen jälleen tähtitaivaalle. Kaatunut liikahti, oikoi varovasti jäseniään, nousi hitaasti pystyyn suoristellen runovihkonsa sivuja. Hän uskalsi tuskin hengittää ja liikkui edestakaisin kuin aave. Hän ei muistanut kunnolla syödä eikä nukkua vaan laahusti kalmankalpeana päivästä toiseen, viitta tahroissa ja rypyissä. Kuparipannu pysyi sameana ja runovihko hyljättynä. ”Ehkä minun olisi kuitenkin paras luovuttaa ja palata takaisin helpompiin tehtäviin”, pohti runoilija kankein ja lannistunein ajatuksin. ”Ja voihan unelmiaan vaihtaa? Hän on varmaan nyt hyvin tyytyväinen.”
Mutta syvällä runoilijan sisässä alkoi suuttumuksen siemen itämään. Se kasvoi vähitellen, imien itseensä kaiken mahdollisen tahdonvoiman. Ja tapahtuikin niin että runoilija yritti uudestaan – ja uudestaan. Hän opetteli jälleen syömään ja huolehtimaan itsestään, pesi viittansa ja sukkansa sekä siivosi talvimajansa puhtaaksi. Hän vaelsi päivittäin metsässä hengittäen syvään talvista hiljaisuutta. Imi itseensä elämää, ikiomaa.
Kun runoilija tunsi olevansa tarpeeksi vahva, kutsui hän menneisyytensä pelottavat voimat koolle. Ne istuivat hänen edessään humaltuen ja laiminlyöden, syyttäen ja valehdellen, omaa etuaan ajaen ja kaiken kieltäen. Setä istui hiljaa hänen puolellaan pannu sylissä. Runoilija tarttui kynäänsä ja alkoi yllättäen johtamaan seuruetta kuin orkesteria.
”Alkaa välinpitämättömällä tunnelmalla. Vähitellen voimistuvia ja kaipaavia huokauksia, huomioikaa agogiikka. Ja nyt vihdoin groginne unisonossa, kuunnelkaa synkroniikka. Intensiteetti nousee hieman laskeutuakseen kohti misteriosoa ja juonittelua pianissimossa, nyt tilaa painokkaalle aksentille!”
”Tämä kuuluu minulle!” rääkäisi joku juuri oikeaan aikaan.
”Te kaksi naisääntä, saisiko kuitenkin enemmän amoroso, lämmintä ja rakastettavaa sävyä, tempo sostenuto, viipyilevää”, neuvoi runoilija.
”Minä olen enkeli”, kuului samantien juopunut, kimeä ääni.
”Varioitu sekvenssi terssiä korkeammalta, nyt hieman intensiivisemmin.”
”Minä olen enkeli, jonka sydän on puhdasta kultaa”, imitoi toinen teräksen viileästi.
”Tässä alkaa molto crescendo kohti forte energicoa, kuunnelkaa linjaa”, jatkoi johtaja. Alkoivat virrata oluet ja viinit, kasvoi ongelmaisuus ja valhe, yltyi seurueen elämänpettymys ja katkeruus. ”Huipennus ja Rinforzando!!” huusi runoilija.
”Kaikki on sinun syytäsi! Joko olet pudottanut kynäsi, sen ei näytä tekevän sinulle hyvää!? Tule alas norsunluutornistasi, prinssi!” kaikuivat ivanaurut ja pilkat terävinä.
”Torvet ja pasuunat, il più forte possibile!!” jatkoi johtaja huutamistaan.
”Meissä ei ole mitään vikaa!!” Kuoron äänet kohosivat korviasärkevään huutoon ja mylvintään, jota säesti humaltunut röhkiminen ja latkiminen.
”Patarummut, kuin lamauttavat iskut!!” parahti kapellimestari.
”Sinusta ei tule mitään, sontakasa!!” tenori ulvoi ja kiroili toistuvasti koettaen epätoivoisesti lähestyä oikeita sävelkorkeuksia. Umpisokeasti sohittuja syytöksiä salamoi joka suuntaan täydellisen kakofonian yläpuolella.
Runoilija laski voimattoman kätensä ja jäi hiljaa seuraamaan mylvivää ja sekopäistä enkelikuoroaan päätään pudistellen. Aika pysähtyi.
Kunnes...
”SEIS!!! SUBITO!!!” karjaisi runoilija veretseisauttavalla äänellä, jonka hän ei tiennyt olevan olemassakaan. Seurue hiljeni ällistyneenä. ”Te olette juuri niin elinvoimaisia kuin Minä määrään. Ja nyt… Soolo…” jatkoi runoilija pelottavaan, vihatkätkevään sävyyn katsoen merkitsevästi seurueensa jäseniä. Hän ojensi selkänsä ja vahvisti: ”Kaikki muut kenraalitauko, paitsi minä, ymmärrättekö?” Jäsenet istuivat ihmeissään hiljaa, ja setä hymyili ensimmäistä kertaa.
Runoilija istahti voimakkaasti vavisten alas kivelle ja kokosi voimiaan. Hän laski kätensä paperille kirjoittaakseen, vähin erin keskittyneemmin ja vakaammin. Vilkuili vielä kerran ympärilleen ja alkoi rauhattomasti raapustaa sanoja… kunnes unohti kaiken muun.
Taiteilija ja Olemassaolo
Elo taiteilijan,
mysteeri hälle itselleen.
Mikä merkitys työn
kun luomukseen elämää puhaltaa?
Mut oi!, mikä merkitys taiteen,
joka ihmissydäntä sulattaa!
Malja täyteläinen ja väkevä
kohotkoon huulillensa.
Virratkoon sisällensä
täyttäen hehkullaan.
Tisle elämän
löydy ei kaukaa.
Vaan läheltä, sokaisevan,
ohitse ensiymmärryksen.
Parista kohtaamisten merkittävien,
aatosten, pelkojen, ja toiveiden,
omien.
”Riemu itseydestä ja siis elämästä, on oikeus ihmislapsen…” mumisi runoilija ääneen ja katseli ympärilleen – huppupäätä ja muita seurueen jäseniä, jotka istuivat levottomina mutta edelleen vaiti hänen edessään – ja jatkoi kirjoittamistaan:
Taiteilija ja Onni
Runoilija ja Onnetar,
tarkoitus onko heidän kohdata?
Fantasian äärellä
takana portin suljetun,
läsnä onko elämä?
Sydän levoton ja yksin,
mut' hurmos vertaa vailla!
Ah!, vaan löytyisikö rauha mielen
kun kulkija jälkeen pitkän vaelluksen,
vihdoin, hyväksyy oman kielen?
Ja näin runoilija jatkoi läpi kimmeltävien talvikuukausien, läpi lumituiskujen ja hämärän hiljaisuuden. Kunnes kevätaurinko nousi yhä korkeammalle taivaalla, hanget sulaessaan muodostivat säteileviä timanttipeitteitä ja menneisyyden seurue, vailla huomiota, lipui etäämmälle. Lopulta hento, kaunis punarinta istahti runoista täyttyneen kirjan vierelle laulamaan värisevää kevätlauluaan.
Runoilija tähyili jäistä vapautunutta lampea ja siristeli silmiään auringossa. ”Taitaa olla aika jatkaa matkaa”, hän totesi katsellen hellästi punarintaa. ”Kaunis laulusi tulee aina muistuttamaan minua unelmani täyttymisestä”, kertoi pohtija käärien huolellisesti valmiin runokokoelmansa reppuun. ”Mutta ennen sitä pulahdus kirkasvetiseen lampeen!” huudahti hän vielä ja pyrähti onnellisena juoksuun riisuen vaatteitaan vanaksi peräänsä.
Lähtiäisiksi, hiukset vettä valuen, poeetta keitti tummaa, mausteista suklaata ja kaatoi sitä juhlalliseen hopeapikariinsa. ”Setäni rakkaalle muistolle, ja runoudelle”, hän sanoi hiljaa ja kopautti pikarin kuparipannun kylkeen.
-JF
