Mielen helmi






Sonaatin ensimmäiset mystiset tahdit alkoivat soida. Kuin jähmettynyttä kauhua, hiljaa koputtamassa tietoisuuden porttia. Mutta mitä pidemmälle musiikki eteni, sen tukalammalta ja väkinäisemmältä alkoi soittajasta tuntua. Lopulta esitys keskeytyi ja nuori pianisti nosti neuvottomana katseensa.


”En tiedä pitäisikö minun sanoa tätä,” alkoi opiskelija puhua opettajalleen, pelokkaana ja häpeillen. ”Mutta… minua on alkanut kalvaa kauhistuttava epäilys, että tämä on kohdallani ajan haaskausta, että kallisarvoinen aika ja elämä valuu hukkaan. Mietin nykyään jatkuvasti onko tässä mitään järkeä, painella päivittäin tuntikausia mustia ja valkoisia nappuloita,” henkäisi nuori pianisti. ”Rakastan musiikkia ja soittamista, uskon niin, mutta se tuntuu pakonomaiselta… enkä pysty toimimaan tunteeni mukaisesti. En saa siihen kosketusta, kuin johdot olisivat poikki!”


Hän näytti selvästi kärsivän raastavasta ristiriidasta ja sai vielä puristettua ulos itkun tukahduttamasta kurkustaan:


”Miksi?”


Syvä hiljaisuus laskeutui luokkaan.


Kului pari vuosikymmentä.


* * *


”No selvisikö sinulle, löysitkö ratkaisun siihen mikä sinua vaivasi? Katosit silloin noin vain, ja pelkäsin jo pahinta.” Lusikat kilisivät kahvikuppeja vasten, kristallilasit kimmelsivät auringonvalossa ja heijastelivat sateenkaaren värejä ympäriinsä. Hennon vaaleanpunainen ruusu tuoksui morsiusharson keskellä. Viehättävässä kahvilassa istui kaksi sielua.

”Löysin hiljaisuuden joka jatkui ja jatkui. Kohtuuttomalta tuntuvan määrän pelkoa, sakeaa luulojen ja uskomusten usvaa vailla valaisevaa soihtua.”

”Ei kuulosta järin houkuttelevalta polulta!” huudahti toinen vaistomaisesti.

Metsässä teitä oli kaksi, oudomman ma katsoin paremmaksi, on joku kirjoittanut.” [1]

”Vaikuttaa romantikolta,” ajatteli toinen ääneen. Vastapäätä istuva taiteilija naurahti ja katseli hetken ympärilleen hiljaisessa kahvilassa ennenkuin vastasi.

”Niin, nämä haukutut ja palvotut romantikot, onko heissä jotain mitä me emme pysty unohtamaan?”

”Kieltämättä heidän luovuutensa hedelmät ovat edelleen merkittävän keskeisiä, mutta...”

”Usvassa ja hämäryydessä alkoi jokin heikosti hohtamaan,” halusi taiteilija jatkaa ajatustaan.

”Niinkö?”

”Vähitellen se nousi esille, hauraana kylläkin, mutta yritin seurata sitä.”

”Seurata mitä?”

”Erästä… kultalankaa, joka oli uponnut ympärillä olevaan kuosiin, kadonnut, jopa katkennut.”


”Kultalankaa? Voisitko puhua selkeämpää kieltä? Tässä jää nyt asioita liikaa auki ja olen kertakaikkiaan kyllästynyt selvittämään muiden ajatuksia!” puuskahti keskustelutoveri.


”Sinäpä sen sanoit, omat ajatukseni olivat hukassa! Tämä häilähtelevä kultainen lanka….,” jatkoi taiteilija kumartuen innostuneena eteenpäin ja hiljentäen ääntään, ”…se oli oma ajatukseni, oma tahtoni, oma ääneni, oma voimani… oma suruni, oma haltioitumiseni, oma vihani, oma rakkauteni, eikä vähiten siis oma totuuteni – listaa voisi jatkaa.”


”Kuulostaa hienolta, onnitteluni.”


”No kiitos.” Taiteilija hiljeni, mutta jatkoi: ”Saat minut tuntemaan itseni naurettavaksi.” Vanhat taistelupukarit mittailivat toisiaan vaiti.


”Olet aina ollut niin… niin vietävän kaunosieluinen ja runollinen…,” aloitti toveri punniten sanojaan.


”Aivan rehellisesti, etkö ikinä kadehtisi tai ihailisi vastaavia ominaisuuksia huokuvaa vapaata, eläväistä sielua?” tiukkasi taiteilija nyt pöydän yli.


”No mutta… minulla ei juurikaan ole tapana kadehtia, olen menestynyt elämässäni aivan riittävästi, perhana sentään! Kovalla työllä ja järjen valolla, ei siinä paljon ole ehtinyt tunteilemaan kun asioita on täytynyt saada tehtyä ja toimitettua. Mutta kiukkuiseksi olen kyllä tullut, siinä sinulle voimaa ja tunnetta!” Kaksikko vaikeni jälleen maistellen kahvejaan. Tovin pohdittuaan taiteilija jatkoi.


”Minun kuuluu onnitella sinua. Olet uskaltanut elää ja tavoitella mitä halusit, sukelsit ihmisten pariin ja pulahdit kuin kala veteen. Minä pelkäsin liiaksi maailmaa. Ja eniten ihmisiä.”


”Kuljinko minä siis ulospäin ja sinä sisäänpäin… mutta sinäkö olet pelännyt ihmisiä?” vastasi toveri epäuskoisena. ”Ajattelin että ihmiset pelkäävät sinua; olet niin väkevä taiteesi keskellä, etäinen ja omaehtoinen, ja jotenkin ärsyttävän yläpuolella ihmisten tavanomaista elämää.”


”Vai niin, kai se on ollut yksityistä suojamuuriani. Halusin myös kovasti riuhtoa itseni irti meluavien, sekoittavien ja jopa harhaanjohtavien mielipiteiden, vaikutteiden seiteistä ja oppia elämään, ajattelemaan ja tuntemaan, ja samalla kuuntelemaan jonkinlaisen alkukantaisen vaistoni parantavaa ääntä. Huomasin, että itsepintainen työskentely kohti omia tavoitteitani, ja samalla henkistä vireyttä, on tehnyt elämäni merkityksellisemmäksi ja siten onnellisemmaksi.”


”Tuo kultainen lankasi, näen asian niin, että vailla merkitystä ja suuntaa, kompassia, on elämämme helposti tiedostamatonta harhailua. Mutta ei kai kaikkien tarvitse vaeltaa vuosien yksinäistä polkua löytääkseen nuo asiat? Mehän tarvitsemme dialogia nähdäksemme itsemme, kehittyäksemme ja pysyäksemme mentaalisesti terveinä. Ja näin ollen kyetäksemme paremmin näkemään myös toisemme.”


”Ei ehkä tarvitsekaan, onni olkoon heidän puolellaan. Toisaalta, mitä puutteellisempi on dialogi ja uponneempi on lanka… tunnustan, sen kauemmin on kenties etsittävä. Tietoisuus, sanotaan nyt sitten vaikka sisäisestä maailmastani, pitää minut turvallisemmin omalla luonnollisella liikeradallani, kuten musiikissa sen pulssi tai taivaankappaleissa niiden liikeradat ja keskinäiset vetovoimat. Ollapa taiteilija, ihminen, joka uskaltaa ja kykenee välttämään ulkoaohjautuvuuden, miellyttämisen tarpeen ja mukavuuden halun karikot seuraamalla omaa sisäistä kompassiaan kuin kokenut merenkävijä avomerellä. Ja nostamaan auliisti luovuutensa purjeet oman innostuksen tuulahdusten mukaan!” taiteilija muotoili.


”Koska tunnen sinut, pystyn paremmin ymmärtämään ajatusmaailmaasi. Jos kävelisit ulos reaalimaailmaan kadulle kauppaamaan kultaisia lankoja, eristäytymistä omaan yksinäisyyteen, haltioitumisia, luovuuden purjeita ja taivaankappaleiden liikeratoja… kaikella kunnioituksella hyvä ystäväni, voisi luulla sinun kauppaavan jotain huumetta, tai uutta psyykelääkettä.” Taiteilija jäi tuijottamaan vanhaa koulutoveriaan ja räjähti hersyvään nauruun.


”Sinä se osaat palauttaa maan pinnalle! Mutta sillä näyttää todella olevan merkitystä, miten asioita esittää,” jatkoi taiteilija vakavoituen ja nuuhkaisi hajamielisesti ruusua. ”Samalla se nostaa entisestään esille dialogin vaikeuden ja arvon,” hän sanoi pohtivaan sävyyn ja katosi omiin mietteisiin. Kummatkin lepäsivät hiljaisuudessa. 


”Olen alkanut kiinnostumaan kultalangastasi,” sanoi toveri pitkän tauon jälkeen. ”Oman äänen, tahdon, totuuden etsiminen on sinusta siis kuitenkin tuon kaiken vaivan arvoista?”


”Niin, tuon kauniin ja vilpittömän voiman etsiminen, kyllä vain. Mikä muuten olisi oman itsemme aito ja rehellinen suunnannäyttäjä? Mistä muualta tulisimme kylläisiksi, ellemme sisältä? Itse asiassa vajoaminen fyysisen ja henkisen veltostumisen kaikennielevään kuiluun on yksi monista peloistani. Kun kaikki on valmiina edessäni, nuo muiden määrittelemät merkitykset ja sisällöt, eikä minun tarvitse kuin ojentaa käteni ja tyydyttää ensimmäiseksi mieleen juolahtavat opitut tarpeeni, seuraa ahdistava tyhjyyden ja elämän merkityksettömyyden tunne. Syvemmät ja omakohtaisemmat tarpeet, usein myös kipeimmät, uinuvat syvällä. Niihin ei saa kosketusta keskittymällä pinnalla velloviin pyörteisiin. Siten oman mielensä suojeleminen, tutkiminen, kehittäminen ja tarvittaessa puhdistaminen on mielestäni tavoittelemisen arvoista, sillä mitä kallisarvoisempaa meillä on? Mielemme kanssa me joudumme vastatusten, joka ikinen päivä ja yö.”


Uskollisuus oman mielesi totuudelle ja kauneudelle on sinun pelastuksesi, muistan sinun jo ajat sitten sanoneen. Ja näin me istumme parin vuosikymmenen jälkeen saman aiheen äärellä. Mutta minä näen tässä edelleen maailmasta ja ihmisistä eristäytymisen vaaran; omavoimaisuuden illuusion, puhumattakaan joutumisesta oman mielensä vangiksi, jossa ilmanala kutistuu huomaamatta ja vääjäämättä. Mitä voit silloin enää taiteilijana ja ihmisenä tarjoilla?”


”Olen tänä päivänä valmiimpi kohtaamaan ajatuksiasi. Kokemuksieni perusteella olen kuitenkin ymmärtänyt, miten välttämätöntä on oman henkisen hyvinvointimme ja kapasiteettimme nostaminen, ja sitä kautta myös kykymme kohdata muita humaanimmin. Jos muutumme mykiksi, sokeiksi, kuuroiksi tai pahoinvointiamme ja epämukavuuttamme meluaviksi, uhkaaviksikin tuuliviireiksi eksyttyämme sisäisesti ja sen seurauksena ulkoisestikin, mitä hyvää tarjottavaa meillä voisi silloin enää olla itsellemme saati toisillemme, ihmisten välisistä rehellisistä ja antoisista kohtaamisista puhumattakaan? Siten haluaisin esittää kysymyksen, kumpi on vaarallisempaa ja vangitsevampaa, erkaantua maailmasta, vai omasta itsestä?”


”Ymmärrän, ymmärrän… mutta emme me voi ylläpitää, kehittää ja ohjata yhteistä maailmaamme kääntymällä sisäänpäin, meditoimalla, uneksimalla ja tunteilemalla! Moni asia meidän ulkopuolellamme vaatii kipeästi vakaata ja järjellistä huomiotamme, emmekä voi ajokoiran lailla temmeltää jokaisen sisäisen värähdyksemme perässä! Eikä tämä toden totta olisi pahitteeksi ihmissuhteissakaan. Tunteet ovat harvoin luotettavia,” toveri totesi lopulta ykskantaan.


”Ymmärrän minäkin tuon näkökulman – toisaalta maailmaamme, saati ihmissuhteitamme, ei voi myöskään kehittää ajatuksiamme, tunteitamme, totuuttamme ohittamalla, huiputtamalla, pakenemalla, tukahduttamalla, kieltämällä tai manipuloimalla! Mutta sokea temmeltäminen jokaisen sisäisen värähdyksemme perässä…,” taiteilija toisti ja nyökkäsi myönnytykseksi ennen kuin jatkoi. ”Ajatuksillamme on todella taipumus poukkoilla pintatasolla kuin lauma ajokoiria, käpertyä sielullisten haavojemme ympärille kuin lihakset fyysisen iskun jälkeen, ja alkaa kiertää ahdasta, valheellistakin kehää, jossa elämän luova syke on vahvasti heikentynyt. Ja mitä kauemmin ajatuksemme ja uskomuksemme kasvavat vyyhdiksi haavan ympärille, sen läheisemmiksi ja hallitsevammiksi ne mielessämme muuttuvat ja sen vaikeampaa meidän on elää ilman niitä. Tämän seurauksena me voimme jäädä jonkinlaisten vajavaisten emootioiden kipeään loukkuun, elämättömään ja vahamaiseen, pahimmillaan tuhoavaan tilaan. Tämä on kieltämättä suuri haaste ajatustemme ja tunteidemme vapaammalle ja totuudenmukaisemmalle liikkumiselle, myös älymme ja luovuutemme tunnistamiselle. Mutta mikäli tiedostamme sen, olemme ottaneet askeleen kohti mielemme syvyyksissä uinuvaa helmeä!”


Matka mielen syvyyteen, kohti uinuvaa helmeä…” toveri toisti ystävänsä sanoja. ”Puhutko itseydestä, matkasta kohti syvempää minuutta? Vapautta? Mistä itse asiassa löydät minuutta ja vapautta, jos koettaisit puhua konkreettisemmin?”


”Kätkettyjen haavojeni ääreltä,” vastasi taiteilija.


”Mitä tarkoitat?”


”Kätketyn tuskani ja kipuni ääreltä, paikasta, jossa vallitsee vain oma lahjomaton lainalaisuutensa. Kuvittele sukeltavasi sellaisen meren syvyyteen, jossa voit hengittää ainoastaan tuntemalla,” yritti taiteilija mielikuvin selittää. ”Jos uskaltautuu tunnustamaan haavansa ja niiden äärellä noudattamaan tämän meren lainalaisuuksia, tulee ennen pitkää tiedostamaan haavoistaan ja uskomuksistaan erillisen olennon. Tuon koskemattoman, väärentämättömän, syvemmän itsesi ja alati mukanasi seuraavan. Olennon, joka on vapaampi valitsemaan oman polkunsa, vapaampi ajattelemaan, tuntemaan ja tiedostamaan.”


Metsässä teitä oli kaksi, oudomman ma katsoin paremmaksi…,” jatkoi toveri. [1]


Ja sen jälkeen kaikki oli toisin!” [2]


”Eli kaikki vain laumassa tuskaa tuntemaan on sinun houkutteleva tarjouksesi, carpe diem!” totesi toveri piikitellen rakasta ystäväänsä, jota hän ei kuitenkaan voinut olla kunnioittamatta. Taiteilija hymyili ystävänsä ironialle.


”Kärsimys ja tuska olisi merkityksetöntä ja turhaa, silkkaa mielettömyyttä, ilman inhimillistä kasvua ja vapautusta. Se olisi kuin vaivalloinen, kivulias matka ilman määränpäätä, kuin ikuisesti kylmä ja pimeä jäätikkö… kuin pystyyn kuollut puu, kuin aavikko ilman lähdettä ja keidasta, kuin kuivahtanut ja kovettunut, kaunainen ihmissydän,” pohti hän ääneen. ”Mikäli olen itseäni ja ympäristöäni vahingoittavalla tavalla käpertynyt haavojeni ympärille, tulen sen ennen pitkää kyllä huomaamaan sisimpäni ja ympäristöni viesteistä. Mainitsemassani tunteiden lainalaisuuksien meressä en voi suorittaa tai teeskennellä. Mutta voin vähitellen pysähtyä, herätä ja kuunnella. Ja kun aika koittaa, todellakin, antautua hetkeen. Jos kykenen kohtaamaan haavoistani johtuvat tuntemukset, koetan ajatella sitä suurena lahjana. Kehässä kulkeminen on päättymässä ja olen viimein vahvistunut ja kypsynyt, valmis kohtaamaan mahdollisesti jo hyvinkin pitkään kiertämäni kipeän ytimen – ja siitä vapautumisen.”


”Jos menet liian lähelle pimeyden kuilua, voit tulla nielaistuksi – tai kuten vastakohtana käy yöperhoselle, lentäessäsi liian lähelle valaisevaa soihtua palat poroksi. Nämä, 'emootiot', eivät useinkaan ole kevytsarjalaisia, ymmärrät kai sen?” toveri sanoi vakavissaan.


Taiteilija ymmärsi liiankin hyvin, ja hän alkoi perääntyä. Epäilyksen valtaamana hän huokaisi ja tunsi itsensä neuvottomaksi – eikä enää yrittänyt olla viisas. Nöyränä ja pitkään hän tuijotti pöytää, kunnes sanat vain tahtoivat tulla ulos.


”Oli tämä outo valo; syvin omakohtainen onneni… joka tuli liian lähelle. Se sokaisi silmäni ja tunsin tuskaa – kaipuun, ymmärryksen ja tietoisuuden valaisemaa tuskaa. Halusin samantien kääntyä pois ja palata takaisin hämärään, jossa olin aina kulkenut. Tiedätkö, on turvallisempaa kulkea tunteettomassa hämärässä, vaikkakin rampana ja sokeana, ja olla tiedostamatta valoa ja sen puutetta. Pelko siis uhkasi minua, otteessaan pitäen ja naamioituneenakin vainoten. Se halusi estää onnellisen, haavoistani ja uskomuksistani erillisen olennon astumasta esille ohjaamaan elämääni. Mutta yhä kasvavan tiedostamisen, riittävän tahtomisen ja rohkeuden avulla minulla on mahdollisuus tehdä valinta ja astua valoon, uudestaan ja uudestaan, ulos unenomaisesta, haavoittuneesta kehästäni. Ja viimein, hyväksyen –  jättää sille jäähyväiset. Kuin huomaamatta alkavat menneet varjot jäämään taakseni ja oman elämäni pulssi jälleen sykkiä! Käytössäni on rikkaampien emootioiden paletti ja kykyni elää täydesti juuri meneillään olevaa hetkeä vahvistuu.” Taiteilija alkoi jälleen uskoa ajatuksiinsa ja hänen kasvonsa hehkuivat.


”Tuossa voi kyllä olla jotain,” toveri myönsi vastahakoisesti. ”Ajatusten ja lihasten kiertyminen kolhujemme ympärille tuo jostain syystä mieleeni helmisimpukan, joka suojellakseen pehmeää sisintään vahingossa ilmestyneeltä ulkopuoliselta, hiertävältä hiukkaselta, alkaa erittää sileää ja kovaa helmiäisainetta sen ympärille, kerros kerrokselta. Muutaman vuoden kuluttua ärsyke on täysin helmiäiskerrosten koteloima ja helmi on syntynyt.”


”Helmi on siis alunperin syntynyt puolustavasta toimenpiteestä… tämä on kiehtovaa!” innostui taiteilija. Mutta mitä helmi merkitsee simpukalle? Onko se jähmettävä, ahdistavan kova suojahaarniska vai kallisarvoinen, itsepintaisen työskentelyn kautta syntynyt pelastus ja kaunis aarre?” taiteilija heitti retorisen kysymyksensä ilmaan puoliksi huvittuneena.


”Niin, mitä itse asiassa luomasi taide merkitsee sinulle taiteilijana – suojahaarniskaa vai itsepintaisen työskentelyn kautta syntynyttä pelastusta ja aarretta?” kysyi toveri yllättäen tutkien ystäväänsä, joka hätkähti silminnähden.


”Sait minut hiljaiseksi,” kuului ajan päästä taiteilijan ääni. ”Joudun aina kasvamaan sinun seurassasi, se on uuvuttavaa.”


”Tunne on molemminpuolinen.” 


Taiteilija alkoi ajatuksissaan piirustelemaan muistivihkoonsa. Toveri tarttui viereisellä pöydällä lojuvaan päivän lehteen ja aika kului luontevasti vuosien saatossa läheisiksi käyneille ystäville.


”Kuule…” taiteilija lopetti piirustelemisen. ”En kuvitellut voivani ottaa opiksi simpukasta. Mutta tuskin kukaan tulee elämässään välttymään sisällensä päässeiltä hiertäviltä hiukkasilta. Niiden sattumanvaraisuuden tai väistämättömyyden ymmärtäminen on merkittävää, jottemme ottaisi niitä liian henkilökohtaisesti ja vakavasti, ja kärsisi turhaan. Uskon, että meillä on myös kyky vaikuttaa siihen, mitä me sinnikkäimmistä alamme luomaan – kylmettävää ja ajan mittaan vihaksi ja katkeruudeksi muuttuvaa suojahaarniskaa vai kasvavaa ja valaisevaa elämisen taidon helmeä. Kumpi vaatii syntyäkseen vaivalloisemman ja moninkertaisen työn, ei ole vaikea ymmärtää. Haarniska rakentuu peloista, helmi syntyy rakkaudesta. Voisiko se olla niin yksinkertaista?”


”Niin, tuo rakastamisen vaikea kyky ja rakkaudettomuuden jäytävä, kätketty tuskallisuus. Itse olet mitä ilmeisemmin päättänyt rakastaa taiteesi ohella myös ihmistä, kaikesta huolimatta. Voin hyvin uskoa taiteellisen ja elämisen taidon helmen syntyvän sitkeästä työskentelystä kohti oman totuuden ja rakkauden löytämistä. Usein kärsimyksen kautta, siitä huolimatta ja juuri sen ansiosta. Me haluaisimme rakastaa aidosti, itsestämme lähtien, mutta ilman kokemusta toisen rakastavasta tai edes hyväksyvästä ”silmästä” se on luonnollisesti vaikeaa. Me haluaisimme kasvaa, mutta ilman tukea ja ymmärrystä laajentavaa dialogia, kasvu tyrehtyy. Me haluaisimme tuntea vapaasti ja vilpittömästi; mutta ilman turvaa – kohdatuksi tulemista toisen yksilön luotettavan ymmärryksen ja myötäelämisen kautta – tunteet jähmettyvät ja kätkeytyvät, myös itseltämme. Minä vuorostani uskon, että parhaimmillaan juuri Ihminen on ihmiselle tarpeellisin ja korvaamattomin. Kuin palapelin osanen, jonka vastakappaleeksi ei sovi mikään vieras tai keinotekoinen. Suurin ja aikaansaavin ominaisuutemme – rakastamisen kyky – on jatkuvan huomiomme, ravitsemisemme ja kehittämisemme arvoinen.”


Taiteilija kuunteli liikuttuneena, oman yksinäisyytensä kyllä tiedostaen – samoin sen, kuka oli lopulta kärsivällisyydellä hänen rakkauttaan jäänyt ravitsemaan ja tukemaan. Ja hänen mielessään myllersi.


”Minulla onkin pitkään ollut tunne että luomani ajatusrakennelmat ovat jollain tavoin jääneet keskeneräisiksi,” myönsi taiteilija viimein rehellisesti. ”Olen nyt entistä vakuuttuneempi, että ihmismielemme on aivan liian monimutkainen ja syvä itsemme ohitettavaksi, mutta myös toistemme ohitettaviksi. Me voimme onneksi tarvittaessa koettaa etsiytyä turvaan rakkaudelliseen ja ymmärtävään ympäristöön, ja yhä tiedostavammin eväin tarjota toisillemme vastavuoroista tukea heräämisemme ja kasvumme tiellä. Inhimillisen helmiäisaineemme kova ja suojaava koostumus voi juuri tässä kohtaa taittua ja sulaa vapauttaviksi ja puhdistaviksi kyyneliksi. Merikompassimme tervehtynyt neula alkaa osoittaa kohti puhdistuneita ja alkuperäisiä, itsellemme rehellisiä ajatuksia ja emootioita. Itse asiassa uskon, että tämä kultainen lankamme johdattaa meidät tuolloin yhä syvemmälle ulkokuoremme alle – kohti omaa, inhimillistä ydintämme, kohti rakkautta ja luovuutta. Nautinto olla elossa, nautinto rakastaa, nautinto luoda! Onko se tunteilua ja temmeltämistä, vaiko syvästi tuntemista, elämää ja ratkaisuja ohjaavaa vakaata merkitystä?” taiteilija tarjosi.


Toveri huokaisi ja hymyili myönnytykseksi.


”Huomaan minäkin nyt miksi me olemme pysyneet ystävinä erilaisuudestamme huolimatta,” hän sanoi lopulta.” Toistemme avulla ja tuella olemme oppineet paremmin tasapainottamaan ja täydentämään ajatteluamme. Sitä paitsi koen etten voi, enkä halua kumota esille nostamiasi asioita.

Emme putoa kuiluun, emmekä pala poroksi kun ymmärrämme, että tavoitteemme tuskin on haavojen järjestelmällinen etsiminen ja niihin pohjattomasti upottautuminen, vaan sisällämme elävän ajattelevan ja tuntevan minämme kuuleminen ja näkeminen, siten myötätuntomme ja rakkautemme uudelleen ja uudelleen herättäminen itseämme kohtaan. Kun näin elämämme herää eloon, kasvuun ja kukoistukseen, mikä syvälle ja kauas säteilevä merkitys, onni ja rikkaus meillä onkaan silloin käsissämme!” toveri havahtui silminnähden oivalluksensa voimasta. ”Haavojemme sijaan seisommekin nyt kirkkaan ja puhtaan lähteen äärellä, josta riittää ammennettavaksi ja jaettavaksi myös muille: inhimillisen kokemuksemme ja tietämyksemme kautta turvaa – rakkautta, luovuutta ja viisautta elämämme sekä kauniin planeettamme suojelemiseksi ja vaalimiseksi.

Sillä ilman rakastamisen kykyä, emme löydä merkitystä, emmekä näe kauneutta. Mutta mihin voisimmekaan kasvaneet voimavaramme suunnata, se olisi kuitenkin jo uusi tarina!

Mielestäni me olemme juuri löytäneet antoisan dialogin, ja siten taas vähän enemmän itseämme. Niin, tekisi mieli sanoa että olemme yhdessä harjoittaneet Ihmisyyden Moraalia.


Taiteilija kosketti kiitollisuutta tuntien toverinsa kättä.


Hän palasi mielessään kauas menneisyyteen, takaisin omalle soittotunnilleen ja seisoi nyt opettajan paikalla ymmällään olevan ihmisalun, nuoren itsensä edessä. ”Riittikö äskeinen vuoropuhelu sinulle vastaukseksi?” kysyi aikuinen hellästi. Nuori nyökkäsi kyynelsilmin, ennenkuin hänet suljettiin ymmärtävään ja myötätuntoiseen syliin. 


”Soita peloitta ulos rakkautesi, minä suojelen sinua.”

 

Kahvilassa syttyneet kynttilät sädehtivät hämärtyvässä alkuillassa. Kaksi sielua lähti sieltä yhtä matkaa, ja erosi jälleen omille teilleen.


-JF


[1] & [2]: Lainaukset

Robert Frostin (1874–1963)

runosta‘The Road Not Taken’










Kirjoituksia

Kirjoituksia

Bio